En päässyt tämän vespan luota mihinkään kun kohdattiin. Pyörin sen ympärillä ja mietin, mahtaako joskus elämässäni olla aika kun asustan pienessä pohjois Italialaisessa kylässä? Ja tällä sitten kulkisimme aamuisin rakkaan mieheni kanssa torille ruokaostoksille. Aistin jo auringon säteet ja tuulenvireen, jotka takaosassa istuessani tuntisin.
Ehkä, ehkä ei. Niin tutulta ajatukset kuitenkin tuntuivat, että saattaahan olla, että tälläisen elämän olen elänyt jo?
Parasta kuitenkin oli se, että tämä komeus on ihan oikeasti myynnissä. Se ei kuitenkaan kuulemma sovi meidän olkkariin. Inhottavan, inhottava realismi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti